Mustat koskettimet, urut. "Suru soittaa mustin koskettimin."

Avasin työsähköpostini ja näin uusia sähköposteja tulleen. Silmäilin nopeasti viestien otsikot. Yhteen otsikkoon katseeni pysähtyi. ”Valokuvaustiedustelu: Kahden pikku lapsen siunaustilaisuus.” Hautajaisia valokuvanneena ymmärsin heti, että kyseessä on hautaan siunaaminen.

Mieleeni nousi monia kysymyksiä, joihin en tietenkään kysyisi vastauksia valokuvaustiedustelijalta, sillä se ei kuulu minulle, vaan vain hintatiedusteluun vastaaminen. Olin kuitenkin hämmentynyt ja järkyttynyt: Mitä on tapahtunut? Muistin kaikki tuttuni ja ystäväni, jotka ovat oman lapsensa hautaan saattaneet. Monet heistä ovat sanoneet, ettei oman lapsen kuolemasta toivu koskaan.

Hautajaispäivä – kuvauspäivä – saapui. Läsnä siunaustilaisuudessa oli vain muutama lähiomainen. Alttarilla oli kaksi pientä arkkua. Esitin surunvalitteluni äidille ja isälle. Sain kuulla, että tämä kappeli on tullut heille tutuksi, sillä viime vuonna heiltä kuoli yksi lapsi, joka siunattiin tässä samassa kappelissa. Sydämestäni riipaisi. Sain vain sanotuksi: – Kylläpä teitä koetellaan.

Hautajaiset ovat minulle, valokuvaajalle, myös tunteikas tilaisuus. Tunnen saattoväen surun vahvasti, mutta pakotan itseni unohtamaan liikutukseni. Keskityn vain valokuvaamaan siunaustilaisuuden mahdollisimman huomaamattomasti liikkumalla ainoastaan sen verran kuin on tarpeen pehmeäpohjaisilla kengilläni; häiritsevää kopinaa ei saa kuulua. Niin tein nytkin.

Mielessäni kuitenkin pyöri koko ajan kysymyksiä: Mikä tarkoitus lyhyellä elämällä on? Miksi elämä päättyy joillakin ennen kuin se ehtii kunnolla edes alkaa? Mitä kaikkea kuolema vei vanhemmilta mennessään näiden lapsien mukana? Mikä elämässä on tärkeää?

Kun siunaustilaisuus oli ohi, istuin pitkään linja-autopysäkillä kirkon lähellä. Kiire ja seuraava vapaa-ajan tapahtuma, jonne olin menossa, oli menettänyt merkityksensä. Uskallanko minä elää, kun kerran olen vielä elossa? Onko jotakin mitä haluan vielä tehdä tai sanoa?

Enkeli ja risti